Julkaistu: 29.1.2026. Kirjoittanut: Tuula Honkonen
Kuva: Unsplash, Markus Spiske
Sukupolvien välinen oikeudenmukaisuus on noussut viime vuosina yhdeksi ilmasto-oikeuden ydinkysymyksistä. Kansainväliset sopimukset ja tuomioistuimet viittaavat yhä useammin siihen, ettei nykyhetken päätöksillä saa sysätä suhteetonta taakkaa tulevien sukupolvien kannettavaksi. Tämä herättää myös Suomessa kysymyksen siitä, pitäisikö perustuslain tunnistaa tulevien sukupolvien asema.
Sukupolvien välinen oikeudenmukaisuus pähkinänkuoressa
Sukupolvien välisen oikeudenmukaisuuden (intergenerational equity) periaatteessa on kyse siitä, miten ilmastonmuutoksen hillinnän hyödyt ja haitat jakautuvat ajassa. Periaate korostaa, että päätöksenteossa tulisi huomioida sekä nykyisten että tulevien sukupolvien mahdollisuudet hyvinvointiin ja oikeuksiensa toteuttamiseen.
Ilmastonmuutoksen yhteydessä ajatus on erityisen konkreettinen: tulevat sukupolvet eivät ole olleet mukana synnyttämässä ongelmaa, mutta joutuvat elämään sen seurausten kanssa. Siksi oikeudellisessa keskustelussa puhutaan myös ylisukupolvisesta vastuusta eli velvollisuudesta varmistaa, että nykyiset ratkaisut eivät kavenna tulevien sukupolvien mahdollisuuksia kohtuuttomasti.
Kansainvälinen oikeus tunnistaa periaatteen, toteutus vaihtelee
Sukupolvien välinen oikeudenmukaisuus ei ole ilmasto-oikeudessa uusi teema. Jo YK:n ilmastonmuutosta koskevassa puitesopimuksessa (UNFCCC, 1992) korostetaan ilmastojärjestelmän suojelemista nykyisiä ja tulevia sukupolvia varten. Pariisin sopimuksessa (2015) periaate näkyy johdannossa ja taustalla erityisesti 1,5 asteen tavoitteen logiikassa: mitä pidempään ilmastotoimissa viivytellään, sitä vaikeammiksi ja kalliimmiksi päästövähennykset tulevat myöhemmin.
Kansainvälisissä sopimuksissa ja periaatteissa sukupolvien välinen oikeudenmukaisuus mainitaan usein, mutta siitä ei yleensä seuraa tarkkoja tai suoria velvoitteita. Käytännössä periaate on saanut konkreettisen sisällön vasta silloin, kun kansalliset tuomioistuimet tai kansainväliset ihmisoikeustuomioistuimet ovat soveltaneet sitä yksittäisissä tapauksissa.
Yksi tunnetuimmista ratkaisuista on Saksan perustuslakituomioistuimen Neubauer v. Saksa (2021). Tuomioistuin katsoi, että kansallisen ilmastolain sääntely oli puutteellista, koska se jätti liian suuren osan päästövähennysten taakasta vuoden 2030 jälkeisille vuosille. Ratkaisu nojasi ajatukseen, että jos nykyinen sukupolvi käyttää suuren osan “päästöbudjetista”, se voi kaventaa tulevien sukupolvien perusoikeuksien tosiasiallista toteutumista.
Samansuuntaista ajattelua on näkynyt myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen linjauksissa. Vuonna 2024 KlimaSeniorinnen-tapauksessa tuomioistuin korosti, että ilmastotoimien on oltava sellaisia, etteivät ne siirrä suhteetonta taakkaa tulevaisuuteen.
Ympäristöperusoikeus on olemassa, mutta tulevat sukupolvet puuttuvat
Suomen perustuslain 20 §:ssä turvataan ns. ympäristöperusoikeus: jokaisella on oikeus terveelliseen ympäristöön ja mahdollisuus vaikuttaa elinympäristöään koskevaan päätöksentekoon. Pykälässä ei kuitenkaan mainita tulevia sukupolvia.
Tämä on noussut viime aikoina aiempaa näkyvämmin keskusteluun. Esimerkiksi Helsingin Sanomissa julkaistussa mielipidekirjoituksessa joulukuussa 2025 dosentti Matti Nummelin ja professori emerita Elina Hemminki ehdottivat, että 20 §:ää täydennettäisiin niin, että julkisen vallan velvollisuutena olisi huolehtia myös siitä, etteivät nykyiset toimet vaaranna tulevien sukupolvien mahdollisuuksia täyttää tarpeensa.
Monissa maissa tulevien sukupolvien huomioiminen onkin kytketty juuri perustuslain ympäristöpykäliin. Vaikka maininnat voivat olla yleisluonteisia ja joskus sisällytetty ainoastaan lain johdanto-osioihin, niitä löytyy yhä enemmän myös varsinaisista velvoittavista pykälistä.
Mitä perustuslain kirjaus käytännössä muuttaisi?
Perustuslain tasoinen kirjaus ei automaattisesti ratkaise, miten tulevien sukupolvien etu punnitaan yksittäisissä tilanteissa. Sen vahvuus olisi ennen kaikkea tulkintavaikutuksessa: se ohjaisi lainsäätäjää ja viranomaisia huomioimaan ajallisen ulottuvuuden järjestelmällisemmin. Lisäksi se tarjoaisi tuomioistuimille selkeämmän viitekehyksen arvioida, siirtyykö ilmastopolitiikan toteuttamisen taakka kohtuuttomasti tulevaisuuteen.
Samalla on hyvä tunnistaa haaste: ylisukupolvinen vastuu täytyy muotoilla perustuslaissa väistämättä avoimesti. Siksi sen soveltaminen edellyttää jatkossakin oikeudellista punnintaa ja perusteltuja arvovalintoja. Avoimuus ei kuitenkaan ole heikkous, jos se tekee näkyväksi sen, mikä ilmastokriisissä muuten helposti jää piiloon: päätösten vaikutukset eivät pääty tähän vaalikauteen.
Kirjoitus on ensimmäinen osa 2030Legitimacyn sukupolvien välistä oikeudenmukaisuutta käsittelevää blogisarjaa.
Kirjoittajasta: Tuula Honkonen on kansainvälisen ympäristöoikeuden yliopistonlehtori Itä-Suomen yliopistossa. Hän toimii koordinaattorina ja tutkijana 2035Legitimacy-hankkeessa ja tutkii ilmasto-oikeutta erityisesti osallistumisen näkökulmasta.