Julkaistu: 30.3.2026. Kirjoittanut: Maiju Mähönen
Valtioneuvosto päätti joulukuussa 2025 Suomen pitkän aikavälin ilmastosuunnitelmasta, jossa tulee hahmotella pitkän aikavälin skenaariot Suomen ilmastolain tavoitteiden saavuttamiseksi. On kuitenkin kyseenalaista, onko suunnitelma tosiasiassa linjassa ilmastolain vaatimusten kanssa. Greenpeace Suomi ja Suomen luonnonsuojeluliitto hakevat tähän kysymykseen vastausta korkeimmalta hallinto-oikeudelta (KHO) Suomen kolmannessa ilmasto-oikeudenkäynnissä.
Täyttääkö suunnitelma ilmastolain vaatimukset?
Suomen ilmastolaki (423/2022) on luonteeltaan puitelaki, jossa määritellään Suomen ilmastotavoitteet sekä valtioneuvostoa koskevia menettelyllisiä velvollisuuksia, joiden avulla on tarkoitus varmistua tavoitteiden saavuttamisesta. Ilmastolaki on osa niin sanottua menettelyllistä ilmastohallintoa, joka määrittää ilmastopolitiikan suunnan ja asettaa oikeudelliset reunaehdot poliittisessa prosessissa päätettäville konkreettisille ilmastotoimille. Ilmastosuunnitelmia koskevat velvollisuudet ovat menettelyllisen ilmastohallinnon keskeinen elementti, sillä niiden avulla hahmotellaan käytännössä, miten ilmastotavoitteissa on tarkoitus pysyä. Suomen ilmastolain suunnittelujärjestelmä koostuu neljästä eri suunnitelmasta (pitkän aikavälin ilmastosuunnitelma, ilmastonmuutokseen sopeutumissuunnitelma, keskipitkän aikavälin ilmastosuunnitelma ja maankäyttösektorin ilmastosuunnitelma), joista jokaisella on oma roolinsa Suomen ilmastopolitiikan kokonaisuudessa.
Pitkän aikavälin ilmastosuunnitelma hyväksytään vähintään kerran kymmenessä vuodessa ja siinä tulee esittää pitkän aikavälin skenaariot ja toimialakohtaiset etenemisvaihtoehdot ilmastolain tavoitteiden saavuttamiseksi (ilmastolain 9 §). Näihin tavoitteisiin lukeutuvat Suomen v. 2035 hiilineutraaliustavoite sekä erityisesti vuosien 2040 ja 2050 ilmastotavoitteet. Työ- ja elinkeinoministeriön joulukuussa julkaisema pitkän aikavälin ilmastosuunnitelma on laatuaan ensimmäinen ja annettu täsmälleen kymmenen vuotta sen jälkeen, kun Suomen ensimmäinen ilmastolaki (609/2015) tuli voimaan. Toisin kuin ilmastolain sanamuoto edellyttää, suunnitelmassa nojataan Suomen ilmastopolitiikan suuntaa koskeviin vaihtoehtoisiin ääriskenaarioihin, jotka eivät siten jo luonteensa vuoksi ole lähtökohtaisesti toteuttamiskelpoisia. Suomen ilmastopaneeli kritisoikin suunnitelmaa todeten sen etenemispolkujen näyttäytyvän epätodennäköisinä jo lausuntovaiheessa. Tämän lisäksi yksi suunnitelmassa esitetyistä skenaarioista ei johda ilmastolain tavoitteiden saavuttamiseen (Suomi edellä), ja ainoastaan yksi johtaa v. 2035 hiilineutraaliustavoitteen saavuttamiseen (Ympäristö edellä). Tätä taustaa vasten voidaan perustellusti kysyä, täyttääkö suunnitelma sille ilmastolaissa asetetut sisältövaatimukset vai onko se luonteeltaan enemmänkin politiikkapaperi. Valittajien mukaan suunnitelma ei nykyisessä muodossaan vastaa ilmastolain tarkoitusta ja se tulisi siten kumota sekä palauttaa uuteen käsittelyyn.
Miten tapaus eroaa Suomen aiemmista ilmasto-oikeudenkäynneistä?
Pitkän aikavälin ilmastosuunnitelmaa koskeva oikeudenkäynti eroaa monella tapaa Suomen kahdesta aiemmasta ilmasto-oikeudenkäynnistä (ks. tarkemmin täältä ja täältä). Aiemmissa tapauksissa oli kyse valtioneuvoston passiivisuudesta eli tilanteesta, jossa se jätti soveltamatta ilmastolaissa asetettuja lisätoimia koskevia säännöksiä. Tapaukset linkittyivät vahvasti maankäyttösektorin nieluromahdukseen sekä sektorin puutteellisiin ilmastotoimiin. Niissä oli haasteena muun muassa se, että valtioneuvoston passiivisuudesta ei voi Suomessa lähtökohtaisesti valittaa. Pitkän aikavälin ilmastosuunnitelmaa koskevassa tapauksessa on passiivisuuden sijaan kyse siitä, onko valtioneuvosto soveltanut sille ilmastolaissa asetettuja velvollisuuksia oikein ja ovatko sen toimet riittäviä suhteessa siinä asetettuihin vaatimuksiin. Prosessioikeuden näkökulmasta lähtökohta on hyvin erilainen, sillä toisin kuin nyt, ensimmäisissä tapauksissa ei ollut olemassa erillistä hallintopäätöstä, josta voidaan vakiintuneesti valittaa. Tällä kertaa valittajien valitusoikeus perustuu myös suoraan ilmastolakiin, jonka muutoksenhakua koskevaa säännöstä (21 b §) sovelletaan nyt ensimmäistä kertaa. Kokonaisuudessaan kyse on verrattain tavanomaisesta hallintolainkäytöstä, jonka yhteydessä KHO:n rooli on varmistua siitä, että valtioneuvosto on käyttänyt harkintavaltaansa lain puitteissa.
Esimerkkejä Euroopasta: Voiko ilmastosuunnitelmien sisältövaatimukset sivuuttaa?
Suomi ei ole suinkaan ensimmäinen maa, jossa ilmastosuunnitelmien riittävyys on saatettu tuomioistuimen arvioitavaksi. Päinvastoin oikeuskehitys ympäri Eurooppaa heijastaa kasvanutta ymmärrystä siitä, että ilmastosuunnitelmat ovat aidosti keskeinen osa valtion ilmastopolitiikkaa ja keino osoittaa, että se on linjassa oikeudellisten minimivaatimusten kanssa. Useat tuomioistuimet esimerkiksi Irlannissa, Iso-Britanniassa ja Saksassa ovat jo antaneet ratkaisuja, joissa ne ovat todenneet kansallisen ilmastosuunnitelman puutteelliseksi suhteessa sille asetettuihin lakisääteisiin vaatimuksiin. Esimerkiksi Irlannin korkeimman oikeuden ratkaisussa Friends of the Irish Environment CLG v Government of Ireland Irlannin korkein oikeus kumosi Irlannin kansallisen ilmastosuunnitelman sillä perusteella, ettei suunnitelman lukijan voitu kohtuudella odottaa ymmärtävän, miten hallitus aikoo saavuttaa Irlannin pitkän aikavälin ilmastotavoitteen. Samoin esimerkiksi Berliini-Brandenburgin ylempi hallinto-oikeus on määrännyt Saksan liittovaltion täydentämään vuoden 2023 ilmastosuunnitelmaa, jotta se vastaisi paremmin Saksan ilmastolaissa asetettuja ilmastotavoitteita eikä nojaisi puutteelliseen metodologiaan tai epärealistisiin oletuksiin. Vuonna 2025 Saksan liittovaltion hallintotuomioistuin vahvisti, että lisätoimet suunnitelmassa ovat tarpeen Saksan vuoden 2030 ilmastotavoitteen saavuttamiseksi.
Myös Iso-Britanniassa on annettu useita ratkaisuja koskien hallituksen laatimaa kaikki sektorit kattavaa ilmastosuunnitelmaa. Tapauksessa Friends of the Earth Ltd v Secretary of State for Business, Energy and Industrial Strategy (“FoE (No.1)”) Englannin ja Walesin korkea oikeus katsoi, ettei suunnitelma ollut riittävissä määrin linjassa maan ilmastolakiin kirjattujen päästöbudjettien kanssa. Hallitus laati ratkaisuun vastatakseen uuden suunnitelman, jonka tuomioistuin totesi yhtä lailla riittämättömäksi ratkaisussaan Friends of the Earth v Secretary of State for Energy Security and Net Zero (”FoE (No. 2)”). Perusteena oli muun muassa se, että politiikkatoimien arviointi oli yhä suunnitelmassa puutteellinen eikä se vakuuttavasti osoittanut, että se on linjassa ilmastolain hiilibudjettien kanssa. Lisäksi suunnitelmaan sisällytetyssä näytössä oli tuomioistuimen mukaan puutteita, mikä korostaa yllä kuvattujen tapausten tapaan sitä, että suunnitelmien sisällön on oltava myös tieteellisesti uskottavaa (ks. myös ilmastolain 8 §).
Mitä tapaus kertoo Suomen ilmastopolitiikan suunnasta?
Pitkän aikavälin ilmastosuunnitelmassa tunnistetaan, että seuraavat kymmenen vuotta ovat merkityksellisiä Suomen koko päästövähennyskehityksen näkökulmasta. Suunnitelmassa esitetyt skenaariot kuitenkin pitkälti sivuuttavat v. 2035 hiilineutraalisuustavoitteen, viitaten mahdollisuuteen lykätä tarvittavia päästövähennystoimia vuoden 2035 jälkeiselle ajalle. Tämä väistämättä vaarantaa myös Suomen pitkän aikavälin ilmastotavoitteiden saavuttamisen ja siten myös tulevien sukupolvien oikeuksien toteutumisen. Tältä osin on olennaista huomauttaa, että ilmastolain tavoitteisiin lukeutuu myös ilmastotoimien oikeudenmukaisuus, jonka yksi keskeinen ulottuvuus on tulevien sukupolvien oikeuksien toteutumisen varmistaminen (HE 27/2022 vp). Tasapuolinen taakanjako tarvittavista päästövähennyksistä nykyisten ja tulevien sukupolvien välillä on keskeinen ihmisoikeuskysymys, mikä on tunnistettu esimerkiksi Saksan perustuslakituomioistuimen Neubauer-ratkaisussa sekä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen KlimaSeniorinnen-ratkaisussa. Saksan perustuslakituomioistuimessa on tällä hetkellä vireillä myös tapaus, jossa valittajat väittävät maan vuoden 2030 ilmastosuunnitelman rikkovan heidän perusoikeuksiaan.
KHO:lla on nyt mahdollisuus ottaa kantaa siihen, miten Suomen ilmastopolitiikalle ilmastolaissa asetettuja reunaehtoja tulisi tulkita. Milloin ilmastosuunnitelmille asetettujen sisältövaatimusten voidaan katsoa täyttyvän ja milloin voidaan katsoa, että ilmastosuunnitelmat ovat linjassa ilmastolain tavoitteiden kanssa? Mikä merkitys on v. 2035 hiilineutraaliustavoitteella, joka nojaa laskelmaan Suomen oikeudenmukaisesta osuudesta globaalista päästöbudjetista, kuten kansainvälinen oikeus edellyttää? Mikä merkitys on Euroopan ihmisoikeussopimuksella, jonka mukaan ihmisoikeuksien turvaaminen edellyttää ilmastolainsäädännön tehokasta toimeenpanoa ilmastotavoitteiden saavuttamiseksi? Mikä merkitys on sillä, että Suomen ilmastosuunnitelmien tulisi osaltaan varmistua myös EU-oikeuden noudattamisesta tilanteessa, jossa maankäyttösektorin tila on kaukana EU-oikeuden vaatimuksista? Missä määrin ilmastolaissa asetettua suunnittelujärjestelmää voi täydentää ilmastolain ulkopuolisella ilmasto- ja energiastrategialla, johon myös pitkän aikavälin ilmastosuunnitelma viittaa? Muun muassa näihin kysymyksiin jäämme odottamaan vastausta. Ratkaisu tulee osaltaan määrittämään, kuinka velvoittavaksi ilmastolaki Suomessa lopulta osoittautuu.
Maiju Mähönen on väitöskirjatutkija Itä-Suomen yliopiston Ilmasto-, energia- ja ympäristöoikeuden keskuksessa (CCEEL). Hän on tukenut kansalaisjärjestöjä ilmastovalituksen valmistelussa ja tuo roolinsa esille tähän liittyvässä tutkimuksessa.