Julkaistu: 26.11.2025. Kirjoittanut: Mikko Kivenne
Kuva: Rafa Neddermeyer/Cop30 Amazônia
Kymmenen vuotta Pariisin ilmastosopimuksen hyväksymisen jälkeen YK:n ilmastoneuvottelut järjestetään Brasilian Belemissä. Pariisin sopimusta pidettiin kansainvälisen ilmastodiplomatian läpimurtona ja kymmenessä vuodessa painopiste on siirtynyt sääntöjen luomisesta niiden toteuttamiseen ja ennen kaikkea siihen, riittääkö yhteinen tahto edelleen. Climate Leadership Coalitionin toimitusjohtaja Tuuli Kaskinen ja Ulkopoliittisen instituutin tutkijatohtori Karoliina Pietarila avaavat, millaisessa vaiheessa kansainvälinen ilmastodiplomatia on ja mitä COP30:ltä voidaan realistisesti odottaa.
Vaikeat lähtökohdat
Belemin COP30 alkaa historiallisesti merkittävistä, mutta vaikeista lähtökohdista. Kokous on merkittävä vaihe Pariisin sopimuksen viiden vuoden syklissä, jossa maiden tulee päivittää kansalliset päästövähennystavoitteensa (NDC) ja osoittaa, miten ne aikovat tiukentaa ilmastotoimiaan.
Samaan aikaan osa suurista talouksista ei ole vielä toimittanut uusia sitoumuksiaan, ja Yhdysvallat jää kokouksesta ilman virallista delegaatiota. Tämä heijastaa monenkeskisen kansainvälisen järjestelmän epävarmuutta.
”Tämän vuoden kokoukseen lähdetään hyvin jännitteisestä tilanteesta. Iso varjo on Yhdysvaltojen ero Pariisin sopimuksesta ja se, etteivät he ole osallistumassa virallisella delegaatiolla Belemiiin,” Ulkopoliittisen instituutin tutkijatohtori Karoliina Pietarila kuvaa ilmastokokouksen lähtökohtia.
Climate Leadership Coalitionin toimitusjohtaja Tuuli Kaskisen mukaan kansainvälisen ilmastodiplomatian ja -sopimusten toimivuus riippuu siitä, että maat osallistuvat kokouksiin ja neuvotteluihin aktiivisesti.
”Lähtökohdat kokoukselle ovat vaikeat. Yhdysvallat on irrottautunut prosessista ja se heikentää monenkeskistä yhteistyötä. Mitä enemmän maita on mukana, sitä parempi,” Kaskinen sanoo.
Pariisin sopimus kymmenen vuoden jälkeen: onnistumisia ja pullonkauloja
Vuoden 2015 Pariisin ilmastosopimus oli läpimurto, joka toi kaikki maailman maat yhteiseen sopimusjärjestelmään ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Sopimus velvoittaa valtiot rajoittamaan maapallon keskilämpötilan nousun selvästi alle kahteen asteeseen ja pyrkimään 1,5 asteeseen. Lisäksi sopimuksessa määritellään, että kansallisia päästövähennystavoitteita tulee tiukentaa viiden vuoden välein ja edistymistä raportoida yhteisen läpinäkyvyysjärjestelmän kautta. Tätä sykliä kutsutaan kunnianhimomekanismiksi, ja COP30 on ensimmäinen hetki, kun sen toimivuutta voidaan arvioida käytännössä.
Kymmenessä vuodessa on saavutettu merkittäviä tuloksia.
”Globaali lämpenemisennuste on laskenut neljän asteen uralta alle kolmeen, ja uusiutuvan energian kustannukset ovat romahtaneet. Se on valtava muutos,” Kaskinen sanoo.
Kaskisen mukaan Pariisin sopimuksen siirtyminen suunnitelmista toteutukseen näkyy eri tavoin eri puolilla maailmaa. Teollisuusmaissa päätökset konkretisoituvat korkeina investointeina esimerkiksi autojen sähköistämiseen tai lämmitysjärjestelmien uudistamiseen ja haastavat ilmastotoimien hyväksyttävyyttä. Myös ilmastonmuutoksen vaikutukset ovat alkaneet näkyä sekä Euroopassa että kehittyvissä maissa esimerkiksi tulvina ja sään ääri-ilmiöinä. Verrattuna Eurooppaan kehittyvien maiden kyky selvitä ja sopeutua kasvaviin tuhoihin on heikompi. Toisaalta kehittyvissä maissa tarvitaan myös merkittäviä investointeja ja toiveena on, että talouskehitystä voitaisiin vauhdittaa suoraan puhtailla ratkaisuilla ilman, että joudutaan toistamaan teollisuusmaiden fossiilista kehityspolkua.
Vaikka edistystä on tapahtunut, vauhti ei vielä riitä 1,5 asteen tavoitteeseen. Päästöjen arvioidaan kääntyvän laskuun ennen vuotta 2030, mutta vain, jos maat todella toteuttavat lupauksensa. Rahoitus on tässä keskeinen kysymys.
Viime vuoden kokouksessa sovittu uusi ilmastorahoitustavoite pyrkii mobilisoimaan 1 300 miljardia dollaria julkisista ja yksityisistä lähteistä vuoteen 2035 mennessä. Rahoituksen on tarkoitus tukea erityisesti kehittyvien maiden päästövähennys- ja sopeutumistoimia.
”Ilmastorahoituksessa on kysymys luottamuksesta. Vaikka tavoitteesta on sovittu, suurin huoli on edelleen se, onko rahoitus todellista ja läpinäkyvää,” Pietarila korostaa.
Viralliset neuvottelut ja sivutapahtumat: kilpailua vai synergiaa?
YK:n ilmastokokoukset ovat vuosien varrella kasvaneet valtaviksi tapahtumiksi, joissa virallisten neuvottelujen rinnalla järjestetään tuhansia sivutapahtumia. Belemiin odotetaan jopa 50 000 osallistujaa, joihin kuuluu valtioiden edustajia, yrityksiä, tutkijoita, kansalaisjärjestöjä ja kaupunkeja.
Sivutapahtumat tuovat näkyväksi käytännön ratkaisujen kehityksen ja mahdollistavat kansainvälisen yhteistyön kokeilualustana. Samalla ne luovat painetta valtioiden neuvotteluille ja voivat nopeuttaa päätöksentekoa.
”On tärkeää, että COPissa näkyy yritysten todellinen tekeminen ja talouden muutos,” Kaskinen sanoo.
Kokousten kasvu on tuonut mukanaan myös haasteita. Suurten osallistujamäärien hallinta on logistisesti vaativa tehtävä, tapahtumien hiilijalanjälki kasvaa ja osallistujajoukon edustuksellisuus on edelleen epätasapainossa.
”Eri sidosryhmillä on prosessissa tärkeä rooli, mutta kokousten kasvu tällä tahdilla ei ole kestävää. Ei-valtiollisten toimijoiden joukossa länsimaalaiset ovat kokouksissa yliedustettuina väkilukuun nähden ja tämä haastaa COPin globaalia legitimiteettiä,” Pietarila huomauttaa.
Tämän vuoden isäntämaa Brasilia pyrkii uudistamaan prosessia tuomalla virallisen päätöksenteon rinnalle niin sanotun Action Agendan, jossa korostuvat vapaaehtoiset ja ei-valtiolliset ratkaisut.
Kaskisen mukaan viralliset neuvottelut ja vapaaehtoiset tapahtumat täydentävät parhaimmillaan toisiaan: viralliset pöydät määrittävät raamit ja rahoituksen, sivutapahtumat tuovat käytännön ratkaisut näkyville ja innostavat toimimaan.
”On arvokasta, että etenemistä tapahtuu myös silloin, kun valtiot ovat jumissa,” Kaskinen arvioi.
Ilmastodiplomatian tulevaisuus: tutkittu tieto ja yhteistyö luovat toivoa
Kymmenessä vuodessa ilmastonmuutoksen torjunta on siirtynyt marginaalista valtavirtaan. Silti kansainvälinen järjestelmä on edelleen herkkä poliittisille heiluriliikkeille. Tulevien vuosien ilmastodiplomatiaan ja -politiikkaan liittyy isoja kysymysmerkkejä aina Yhdysvaltojen, Kiinan ja EU:n roolista rahoituksen uskottavuuteen ja sopeutumisen vahvistamiseen. Kaskisen mukaan globaali ilmastotyö vaatii yhteisiä ponnistuksia:
”Jos pystytään sopimaan edes vähän yhdessä, toimet tulevat halvemmiksi ja helpommiksi kuin yksittäisten maiden toimet. Siksi yhteisen pöydän ylläpitäminen on edelleen äärimmäisen arvokasta”.
Vaikka COP30:n lähtökohdat ovat haastavat, asiantuntijat näkevät myös syytä optimismiin. Pietarilan mukaan Pariisin sopimuksen kunnianhimomekanismi on lisännyt mielekkyyttä ja toiveikkuutta:
”Kaikki maat ovat sitoutuneet sykliin, ja vaikka maiden tavoitteet eivät ole vielä riittävän kovia, pitkä linja ja uusiutuvan energian kehitys herättävät toiveita. Esimerkiksi Kiina osoittaa, että askeleet voivat edetä nopeammin kuin on odotettu.”
Kaskinen korostaa tutkittuun tietoon perustuvan ilmastopolitiikan merkitystä:
”Ilman tiedettä ja tutkimusta tätä Pariisin sopimuksen jälkeistä järjestelmää ei olisi sellaisenaan. IPCC:n kautta tutkijat ovat tuoneet esiin uhan, johon on reagoitava. Nyt, kun monet tahot pyrkivät jarruttamaan ilmastotoimia, on erityisen tärkeää pitää tutkimuksen ääni kirkkaana ja vahvistaa sitä COPissa.”